Vielä en ole onnistunut tekemään mitään, jota ihmiset eivät päivittelisi ja/tai kauhistelisi. Tiedä sitten onko se osa suomalaista luonnetta vai mitä, mutta sellaisten ihmisten löytäminen, joille ei jokaista päätöstään tai asettamaansa tavoitetta tarvitse selitellä, on tiukassa. Kun heitä on löytänyt pienen kasan, semmoisen, josta pystyy hyvin pitämään kiinni, on hieman helpompi kohdata kaikki muut. Viime vuosien aikana sanaan suomalaisuus on tarttunut omassa mielessäni hieman negatiivisia vivahteita. Päivän päätteeksi olemme aika kateellista ja armotonta porukkaa. Itseensä on pakko luottaa ja uskoa, jos meinaa pärjätä. Ja loka, jonka niskaansa väistämättä saa, on pystyttävä puistelemaan pois.
Monet ehkä haluavat kutsua itseään realisteiksi, ja sitä onkin hyvä olla katsoessaan itseensä, mutta muiden edes pieni kannustus ei olisi pahitteeksi. Ei silloin, kun toinen kertoo tavoitteistaan tai elämää mullistavista päätöksistään, eikä varsinkaan silloin, kun tavoitteisiin ei ihan päästykkään tai päätös osottautui epäonniseksi. Kaikista virhearvoinneista kasvamme kuitenkin ja saamme uusia eväitä kohdata uusia haasteita. Kenenkään repiminen riekaleiksi mollaamalla tai ilkkumalla ei edesauta yhtään mitään. Kun omaa aran tai epävarman luonteen, eivät huipuimmatkaan tai taidokkaimmatkaan tyypit välttämättä uskalla kurkotella niihin korkeuksiin, johon heillä voisi kaikki mahdollisuudet, kun vieressä heidän unelmiaan kommentoi joku joka-alan asiantuntija aina niin "hyvine ja rakentavine"ajatuksineen. Uskallan väittää, että meistä suurin osa kuitenkin omaa edes jonkin tasoisen realistisen otteen elämäänsä, joten tarvitaanko siihen vielä joukkoa ulkopuolisia pävittelemään ja neuvomaan miten "Jollain on taas vähän pää pilvissä ja ymmärrätkö nyt ihan varmasti mitä olet tekemässä. Näin tämä asia kannattaa tehdä, et sinä tuolla tavalla minnekkään pääse!"? Mitä sitten, jos kompastuu? Se on elämää, ja helpommin sieltä maasta ylös pääsee, kun joku on vieressä vähän tsemppaamassa, että ensi kerralla onnistuu paremmin.
Itse olen taas puolen maailman mielestä onnistunut asettamaan itselleni aivan järjettömän tavoitteen, johon en varsinkaan ilman sykemittaria enää pääse. Enkä varmaan sykemittarinkaan kanssa, koska aikaa on niukasti ja olen asian eteen tehnyt aivan liian vähän. Jos en pääse, sitten en pääse, ja jos pääsen, sitten pääsen. Tapahtui kumpi tahansa; keneltä se on pois?
Joten eiköhän nyt vaan hankita itsellemme niin hyvät itsetunnot, että voimme vilpittömästi taputtaa toisiamme selkään hyvista yrityksistä ja kohottaa lasin kuohuvaa heidän kunniakseen, jotka ylittivät itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti